Can my faith in you make me stronger?

 Eilen aamulla kouluun mennessä kaaduin pyörällä. Törmäsin pikkusiskooni ja kaaduimme molemmat tien viereen. Onneksi ei asvaltille. Se oli omituinen kokemus, en ole muistaakseni koskaan ennen törmännyt pyörällä kehenkään ja olen kaatunutkin vain muutaman kerran. Kummallekaan meistä ei käynyt oikeastaan mitään, tuli vain vähän naarmuja polviin ja minua sattui päähän, kun lensin otsalleni. Mietittiin sitten siinä, että kannatti kyllä käyttää kypärää, muuten olisi voinut käydä huonosti.

Meille ei siis käynyt oikeastaan kuinkaan, mutta pyörästäni meni käsijarru poikki... (ks. tuo ensimmäinen kuva)

 Yesterday morning I was going to school when I had a bike crash. I crashed to my little sister and the both of us fell on the side of the road. Luckily not on the road. It was a strange experience because I don't remember ever crashing into someone when cycling. Neither of us get hurt except my head hurt a while because I landed on my forehead. We discussed that it was a good thing I wore a helmet, otherwise I would have ended in hospital.

 Neither of us got hurt but my bike got hurt

 LIKE THIS:

here used to be a handle..... not anymore.

 Sitten illalla, kun saatoin J:n bussipysäkille, näin leskenlehtiä ja kevään ensimmäisen västäräkin! Nyt tuntuu keväältä (vaikka käytänkin vielä talvitakkia) ja toivon että ruoho kasvaa pian ja että meidän kirsikkapuuhun tulee pian kukkia niin pääsen valokuvaamaan vähän luontoa ;3

 Then in the evening when I walked J to the bus stop I saw coltsfoots (tussilago farfara) and a white wagtail (my camera failed me and I couldn't take picture of that one). It feels like spring! And I hope that the grass grows soon and our cherry tree blooms so I can go photographing outside ;3

tussilago farfara.

A helicopter! ;)

walking to the bus stop <3

<3

Until one second later

Eilen illalla meni varmaan puolitoista tuntia nukahtamiseen, kun perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin 13 tuntia. Aanulla heräsin sitten ensimmäisen kerran 6:47. Siihen aikaan herään yleensä arkisin. Luulin, että oli maanantai. Kävin takaisin nukkumaan ja näin todella outoa unta. En enää muista kunnolla, mitä siinä tapahtui, mutta jotain meidän luokassa siirreltiin pulpetteja... Hämärää. Seuraavan kerran heräsin joskus 8:42 ja päätin nousta ylös. Ylös nousemiseen meni sen verran aikaa, että olin puoli kymmenen jälkeen alakerrassa syömässä aamupalaa.

 Ja sen jälkeen olenkin ollut melkein koko päivän koneella. Ja sitten J tuli meille.
 (ja ihan vain että varmasti tiedätte: tämän päivän novelli ei kerro minusta.)

 Yesterday night it took me an hour and a half to get sleep maybe because I slept thirteen hours between Friday and Saturday. In the morning I woke up the first time at 6:47 am, that's when I usually woke up at schooldays. I maybe thought it was Monday already. I went to sleep again and saw a really weird dream. I don't really remember what happened in it but something about moving desks in our classroom... Weird. Next time I woke up at maybe 8:42 and decided to get up and go eat breakfast. It took so long I was downstairs at half past nine.

 And after that I've been on computer the whole day. And then J came to our place.

Kotona

"Koti" on paikka, johon mulla ei ole menemistä. Muille mun tuntemille koti merkitsee turvaa. Ei mulle. On mulla koti, ja vanhemmat. Mut ei se tarkota että siellä olis hyvä olla, vaikka kuka sanois mulle mitä. Ei ne mulle ilkeitä ole, eikä riitele keskenään eikä juopottele. Ei mitään sellasta. Ei. Mun ja niiden välillä on ihan erilaisia ongelmia. Nimittäin mä.

Mun äiti ja isäpuoli on kristittyjä. Mä en. Niin kun ei mun isäkään ollu. Se kuoli kun mä olin vielä alakoulussa. Äiti sanoo että mä olen perinyt sen pakanuuden ja syntisyyden. Äiti ja mun isäpuoli rukoili mun puolesta neljä kertaa päivässä. Enää ne ei tee sitä, niiden mielestä mä en ole oikeutettu pääsemään taivaaseen. Niiden mielestä on kuulemma aivan sama joudunko mä helvettiin. Niiden mielestä mä kuulun sinne. Koska mä olen pakana ja syntinen.

Mulla ei ole mitään sitä vastaan että mä olen pakana ja syntinen. Mä säälin niitä, jotka uskoo niin.

Mä nousen bussista. On yö. Kello on kohta kaks. Mulle on tullut tavaks tulla kotiin vasta kun ne on varmasti nukahtanu, ja lähteä ennen kun ne herää. Ne jättää mulle illalla rahaa, että saan syötyä päivällä. Mä en ymmärrä miten ne sais satasen menemään pariin ateriaan. Siks mulla on tilillä paljon rahaa. Mä en haluais kaikkee sitä rahaa, mut koska ne on muutenkin liian rikkaita, mä en valita. Ihan kun mä näkisinkään niitä koskaan hereillä.

Talo on hiljanen kun mä menen keittiöön. Pöydällä odottaa tavallisesti rahaa, mut ei mitään muuta. Menen mun huoneeseen, kaadun sängylle vaatteet päällä ja nukahdan.

Mun erimielisyydet äidin ja isäpuolen kanssa alko kun mä olin seiskalla. Se ei tapahtunu kovin äkkiä, mut mä huomasin, et mä olin ihastunut yhteen tyttöön meidän luokalla. Se ei ollut mulle uutta, mutta se tyttö sanoi pitävänsä musta. Me alettiin seurustella. Mä kerroin äidille, koska se oli sanonu rakastavansa mua vaikka mä olisin millainen tahansa. Siksi mä järkytyin, kun se sanoi, että mä vaan kuvittelin. Me ei keskusteltu siitä enempää kun vasta viime vuonna, kun mä täytin kuustoista, ja mulla oli uus tyttöystävä. Äiti ei tykännyt siitä. 'Naisen kuuluu rakastaa vain miehiä', se sano ja 'ainoa oikea rakkaus on rakkautta miehen ja naisen välillä'. Mä olen aina ollut huomaavainen, mutta sillä kerralla mä en enää jaksanut. 'Vittu sä mitään mistään tiedät', mä huusin päin sen naamaa. 'MUN rakkauteni on oikein! Mun rakkauteni ei vittu ole väärin, saatana! MUN rakkauteni on KAUNISTA, jumalauta!'

Äiti ja mun isäpuoli järkyttyi niin paljon siitä ettei ne puhunu mulle sanaakaan puoleen vuoteen. Sen jälkeen mä olen lähes asunut sun luona. Sun vanhemmat on mukavia. Ne antaa meidän tehdä mitä me halutaan yläkerran makuuhuoneessa, niiden mielestä se on vaan suloista ja hienoa että me ollaan niin rakastuneita. Ne ymmärtääkin tosi hyvin, koska ne on molemmat miehiä. Se on yks syy minkä takia äiti ja isäpuoli ei hyväksy meidän suhdetta. Mutta me mennään vielä naimisiin.

Herätyskello soi viideltä. Mä nousen ylös, kävelen bussipysäkille, odotan hetken bussia ja nousen siihen.

Mun "anti-heterous" ei ole ainoa syy minkä vuoksi mulla ei mene kotona hyvin. Kasilla mun sillonen tyttöystävä jätti mut. Se alko kiusata mua. Aluks se oli vaan sellasta pientä, mut vähitellen koko luokka tuli siihen mukaan. Opettajatkin yritti jossain vaiheessa saada sitä loppumaan, mut se johti vaan siihen et ne teki sitä 'salaa'. Mä en valittanut. Mä en itkenyt niiden edessä. Mä en murtunut niiden edessä, vaikka se kestikin melkein puoltoista vuotta. Mä itkin kotona, omassa huoneessa. Mä murruin yksin. Mä halusin pois, mä halusin sen tuskan pois. Mä halusin kuolla. Mä yritin kuolla. Monta kertaa. Mä jouduin muutaman kerran sairaalaankin sen takia. Mutta mä en saanut kuolla. Mulle ei suotu sitä helpotusta. Eikä multa ei edes otettu niitä teriä pois. Kukaan ei yrittänyt auttaa mua. Mun olis pitänyt jo sillon tajuta äidin silmistä, ettei mulla ollut sille mitään väliä. Ei ollut ketään, kuka olis sanonut, että mä olen tärkeä. Mulle sanottiin joka päivä, että mun pitäis kuolla, ja mä uskoin niitä. Ysin keväällä mä en enää edes tapellu vastaan kun ne hakkas mua. Koska mä ajattelin, että mä olin ansainnut sen.

Nousen ylös bussista. Kävelen vähän matkaa, ja soitan ovikelloa. Paul tulee avaamaan, se aina tulee. Se menee töihin kuudeksi, joten se on aina siihen aikaan hereillä kun mä tulen.

Kun mä tapasin sut, kaikki muuttui. Se ei tapahtunut hetkessä. Mä en heti sut tavattuani sanonut, että mä haluan elää. Sä olit mulle niin kiltti, että se sattui. Se sattui, mutta se oli hyvää kipua. Ei sellaista kipua, mikä tulee viillosta kädessä. Sä olit mun lähellä, ja sä olit aina siinä. Sä olit mun luona, kun mä eniten tarvitsin sua. Sä vedit mun terät vessasta alas. 'koska mä tiedän, miten paljon se sattuu', sä sanoit ja nostit huolettomasti hihas ylös. Susta tuli mulle ainoa. Susta tuli mun rakkain. Sä olit kaunis, olet vieläkin.

Hiivin sun huoneeseen, riisun vaatteet ja kiemurtelen sun viereen peiton alle odottamaan, että sä heräät.

...And I promise that when I have more time I will translate this short-story. Maybe tomorrow...

Apple blossoms <3

May thou, never lose the light

Tuntuu oudolta, kun meillä ei ole huomenna teatteria (koska meitä olisi ollut siellä vain kaksi). Kaksi vapaapäivää peräkkäin tuntuu melkein kuin alkaisi kesäloma... Eli on tylsää kun ei saa olla koko aikaa koneella...Tänään kävin kirjastossa ja pitkästä aikaa lainasin itselleni lukemista, pariin viikkoon olen lainannut vain pikkusiskolle mangaa. Ja tämän päivän novelli (jos se novelli on) on sellainen, jonka löysin jostain oudosta kansiosta. Luin sen ja mietin, että milloinkohan olen tuonkin kirjoittanut... Mutta se kuulosti hienolta...

It feels strange because we don't have theater tomorrow (because there would have been just two of us). Two days at home feels like it's very much when you usually have only one day at home per week. I'm gonna get bored because I can't be on the computer the whole time... Today I went to library and borrowed something for myself. Lately I have only borrowed manga to my little sister (who doesn't want to go to the library). And this day's short-story (it's in English after the photos) is something I found somewhere... I know I have written it but I don't know when... And it sounded cool ;) (though I don't know about that translation...)

Siipeni, siipeni...

Minä en saa siipiäni takaisin. Sinä katkoit ne selästäni välittämättä verestä ja tuskasta, jota tekosi aiheutti. Minä en voinut estää, en sinua. Minä en saa siipiäni takaisin.

Sinä katkoit siipeni tietäen hyvin mitä olit tekemässä. Sitten veit minut katolle ja käskit lentämään. Minä yritin kieltäytyä, mutta en saanut sanottua sinulle vastaan. Vaikka pystyit näkemään parantumattomat ruhjeet selässäni, pakotit minut hyppäämään.

"Hey,

fly away from me, angel

there's nobody good enough

for you

so, please, go.

Hey,

don't say a word, my angel

there's nothing you can say

nothing you can do

but fly away..."

Niin minä hyppäsin. En tiennyt sattuuko putoaminen, en ollut ennen pudonnut. En tajunnut pudonneeni kuin silloin kun olin jo osunut maahan. Sillä minä en kuollut. Minulle ei käynyt mitään.

Vaikka haavani vuotavat vieläkin, olen antanut sinulle anteeksi. En koskaan voi vihata sinua. En koskaan vihannutkaan. Vaikka avaat haavani uudestaan joka kerta kun näen sinut, joka kerta vuodan verta, minä yritän ymmärtää.

"Every time you're around

I crush down

my wounds won't heal

I'm still bleeding

but I won't cry

I will be right here

I'm beside you

I'm right beside you"

Maybe someone has already figured out that I love close-ups ;)

My wings, my wings....

 I won't get my wings back. You tore them from my back not caring about the bleeding and pain you caused. I couldn't stop you. I won't get my wings back.

 You broke my wings knowing very well what you were doing. You took me to a roof and told me to fly. I tried to disagree but I couldn't disagree with you. Even though you could see the unhealed wounds in my back you made me jump.

"Hey,

fly away from me, angel

there's nobody good enough

for you

so, please, go.

Hey,

don't say a word, my angel

there's nothing you can say

nothing you can do

but fly away..."

 And so I jumped. I didn't know if falling would hurt, I hadn't fallen before. I didn't realize I had fallen but only when I had already hit he ground. For I am not dead. Nothing happened to me.

 Even though my wounds are still bleeding I have forgiven you. I could never hate you. I never did. Though my wounds open every time I see you and I bleed, I am trying to understand.

"Every time you're around

I crush down

my wounds won't heal

I'm still bleeding

but I won't cry

I will be right here

I'm beside you

I'm right beside you"

the droplet of reminiscence in the rain, can you see it?

Tänäänkään ei ole mitenkään mielenkiintoinen päivä. Kävin koulussa, J on kipeänä eikä vastaa puhelimeen vaikka olen yrittänyt soittaa jo ainakin 20 kertaa. Niin... jätä vain vastaamatta, kun oon yrittäny soittaa vasta 20 kertaa, onhan se reilua... (Ymmärrän kyllä jos nukkuu ja on kännykkä äänettömällä tai vessassa oksentamassa tai kännykkä takavarikossa mut silti...) Ja sain selville että puhelimeni luovuttaa kovin nopeasti. Se yrittää soittaa vain neljä minuuttia, ja sitten se luovuttaa. Siis mitä? Neljä minuuttia. Soittaisi edes viisi. Jos saisin itse päättää, yrittäisin soittaa niin kauan, että joku vastaa, vaikka pitäisi yrittää kolme tuntia.

 Täällä sataa. Kaupungissa kaikki lumet taisi olla jo sulaneet kun lähdin koulusta, meidän pihalla on vielä lunta. Tai siis sellaista jäistä sohjoa. Sade on kivaa silloin kun on kesä ja voi kastua eikä se haittaa kun on niin lämmintä. Tällainen kevätsade ei ole niin mukavaa kun on kylmä eikä jaksaisi käyttää sadevaatteita kun ne pitäisi kaivaa jostain kaapin perältä eivätkä ne nyt niin paljoa talvitakkia nopeammin kuivu. Tai ehkä kuivuvat, mutta sillä ei ole kovin suurta merkitystä. Paitsi äitin mielestä.

 Kuuntelen Silbermondia. Se on saksalainen yhtye, jonka löysin saksan kirjan kautta vähän yli vuosi sitten. Tunnilla kuunneltiin yksi Silbermondin kappale (Symphonie), johon sitten ihastuin. Isosisko meni siitä sitten vähän ajan kuluttua oppilasvaihtoon Kölniin ja toi tuliaisina Silbermondin levyn (Verschwende deine Zeit). Hän katui sitä myöhemmin, kun kuuntelin levyä lähes koko ajan, vaikka olen ainoa perheestäni, joka pitää sellaisesta musiikista. Isi kävi myös saksassa ja toi sieltä toisen Silbermondin levyn (Alles Gute). Aloin kuuntelemaan Silbermondia YouTubesta ja löysin koko ajan lisää kappaleita, joista pidän. Joululahjaksi sainkin sitten Silbermondin uusimman levyn (Himmel Auf) ja laulukirjan. Taisi olla paras joululahja vähään aikaan. Parempi olisi vielä ollut, jos olisin saanut lentoliput Saksaan ja liput Silbermondin keikalle. En kyllä usko, että saisin, mutta ainahan sitä voi toivoa. Ja tätä. ;3

 Haaveilen omasta järkkäristä. Tai ainakin kalansilmä- ja laajakulmaobjektiivit. Tai jotain. Olisi se vaan hienoa jos olisi rahaa. Mutta ei ole niin ei ole. Huoh. Mutta kyllä olen toistaiseksi näinkin pärjännyt. En malttaisi odottaa, että tulee kesä ja hyvä valo ja kasvit kasvavat... Haluan päästä valokuvaamaan J:ä >_< (se ei tykkää että sitä kuvataan...)

 Today's not interesting day either. I went to school and J is sick. She won't answer to her phone though I've tried already 20 times. Is that fair? Nope. And I found out that my phone gives up very fast. It tries to call only four minutes if nobody answers. Why four? If I could decide I'd call so long that someone answers even if it'd take three hours.

 It's raining. Almost all the snow is gone. It's nice when it rains when it's summer and you can get wet and it doesn't matter because it's so warm. This kind of cold rain is not nice because you should wear raincoat and I don't want to dig them from somewhere deep inside our closet. And they don't dry so much faster than winter coat does, do they? Maybe they do but it doesn't matter to me. To mom, maybe.

 I'm listening to Silbermond. It's a German band which I found from our German school book last year. We were listening to one Silbermond's song (Symphonie) and I fell in love with it. It's still one of my favorites. Maybe next month my big sister went to Köln and brought me Verschwende deine Zeit, their 1st album. She regretted it because I listened to it almost all the time. Then dad went to Germany (also Köln) and brought me their next album. I began to listen Silbermond from YouTube and all the time found more and more songs I like. For Christmas I got their newest album, Himmel Auf and a song book. I think it was the best gift for some time. Better gift would've been flight tickets to Germany and tickets to Silbermond's concert. I don't believe I would get that kind of gift but I can always hope. ;3

 I can't wait summer to come! Then come all the plants and everything's green and the light is also better... I want to take photos of J again >_< (she doesn't like it....)

Just another boring day feeling nothing but emptiness

Tänään on ollut tylsä päivä. Heräsin kymmeneltä, mikä on minulle aika myöhään. Ei mitään tekemistä ja koneeltakin häädettiin jo yhden aikoihin. Sitten tulin vähän aikaa sitten takaisin koneelle. Tuli soitettua viulua ja pianoa molempia 45 minuuttia. Kitaraa yritin soittaa (osaan soittaa vain jotenkuten sointuja) kun isosiskolla on joku kitaransoittoa aloittelijoille tmv kirja... Yritin viisi minuuttia kunnes luovutin ja päätin että sointujen soittaminen saa olla tarpeeksi, en koskaan muutenkaan pystyisi olemaan mitenkään hyvä soittamaan kitaraa kun en ole hyvä oikein missään muussakaan. Valokuvasin pari minuuttia. Ei tänään ole oikein minkäänlaista motivaatiota tehdä mitään. Paitsi ehkä katsoa animea.

Today has been a very boring day. I woke up at 10 am and that's a bit late for me. I had nothing to do. I played viola and piano (both 45 minutes) and tried to play guitar (I can only play some chords) for five minutes but then I gave up and decided that playing chords is enough for me. I can't be good guitar player when I'm not good at anything, can I? I photographed few minutes. I have no motivation today to do anything. Except to watch anime.

Ja olen taas tylsä...................... Mutta ei se kai ole mikään ihme kun olen aina tylsä.

Jelly Beans!

Now, with these hands ring the bell towards the future

This time I'm too lazy to translate anything. So that short-story is only in Finnish. And I have no new photos.  All of these are old ones. I've been busy and the light isn't very good and I'm lazy today.

 I had to do the dishes on Wednesday but I thought that it'd be ok if I just left them there. ...And I had to do three days' dishes today when I got home from school. It didn't take long, though.

 My parents were five days in London and they came back Tuesday night. I got new Converses, my old ones are from flee market and they were already broken when mom bought them to me. But I like them nonetheless because they are the first that kind of shoes I've ever had.

This one and the one next to it are from last year's Tracon. This is J
and the other's my sister's BJD Adalmar. (it doesn't look exactly
like that, though. The photo is (obviously) photoshopped.)

Odotus

Istun yksin tyhjällä, pudonneiden lehtien peittämällä pihalla. Ilmassa on jo pakkasen tuntua. Talvi on tulossa. Pilvetön tähtitaivas kaartuu ylläni.

“Missä sinä olet?” kuiskaan tähtien peittämälle taivaalle. “Olen odottanut jo liian kauan.”

Vastausta ei kuulu, mutta en ollut odottanutkaan sitä.

Miksi odottamisen pitää olla niin tuskaista? Joudun odottamaan aina läpi vuoden, kunnes saamme tavata uudestaan. Enkä edes tiedä, miksi haluan tavata sinut joka vuosi. Luultavasti kaikille muille maailman ihmisille riittäisi, jos he tapaisivat sinut kerran, sen jälkeen he pelkäisivät koko elämänsä sitä, että tapaavat sinut uudelleen.

Minä olen erilainen. Kun ensimmäisen kerran tapasin sinut, pyysin, että tulisit luokseni uudelleen. Hämmennyit kovasti, mutta hetken mietittyäsi lupasit tulla katsomaan minua aina kerran vuodessa. Kun tulet tapaamaan minua, on vuoden viimeinen tunti.

Ensilumi putoilee hiljalleen maahan, kun istun taas kerran ulkona, odottamassa. Saapumiseesi on vielä muutamia kuukausia, mutta en jaksaisi odottaa. Tähdet ovat peittyneet pilvien taakse, joten en näe niitä.

Pilvien välistä loistaa täysikuu. “Haluan hänet takaisin”, kuiskaan kuulle. “En pysty enää odottamaan kovinkaan pitkään.” Tuntuu aivan kuin kuu hymyilisi minulle surullisesti takaisin, mutta vain hetken. Kun se peittyy pilvien taakse, olen varma, että se oli hetki sitten vastaamassa minulle.

Talvi saapuu ja maa peittyy lumeen. Kinokset hohtelevat kuun valossa, kun seison ulkona katselemassa tähtitaivasta. Keskitalveen ei enää ole pitkä aika, mutta minusta tuntuu, että siihen olisi ikuisuus.

Yksinäinen kyynel vierähtää alas poskelleni, enkä tee elettäkään pyyhkiäkseni sitä pois.

“Tule luokseni”, kutsun, vaan vastausta ei kuulu. ”Älä jätä minua yksin.”

Kevyesti kuin tuulen henkäys käännyn ympäri ja kävelen hankien yli takaisin lämpimään, yhä kaivaten sinua.

Keskitalvi, lähes keskiyö. Seison yksin hangessa, odottaen sinua. Hautausmaalla ei minun lisäkseni näy ketään, mutta tiedän, että olet pian tulossa.

Takaani kuulen siipien havinaa. Käännyn katsomaan nähdäkseni suuren mustan korpin nousevan lentoon hautakiven päältä. Huokaisen, ja jään yhä odottamaan.

Juuri ennen keskiyötä jätän hautausmaan. Olen juuri sulkemassa porttia takanani, kun kuulen äänen. Ääni on juuri se, jonka olen koko vuoden toivonut kuulevani. Valtavien siipien lyönnit, jotka pöllyttävät lunta ympäriltäni.

Käännyn ympäri ja näen mustan hahmosi laskeutumassa lähelle. En ole uskoa silmiäni, vaikka tiesin, että tulisit.

Levität kätesi ja minä juoksen syleilyysi painaen kasvoni olkaasi vasten. ”Sinä olit liian kauan poissa”, kuiskaan juuri ennen kun kyyneleeni pääsevät valloilleen. Et sano mitään, pitelet vain minua lohduttavassa syleilyssäsi.

Lopulta, kun saan itkuni loppumaan, kohotan katseeni silmiisi. Jopa vain kuun valossa näen joka ainoan hienonkin piirteen kasvoistasi selvänä. En haluaisi koskaan erota sinusta. Hymy leviää kasvoillesi aivan kuin pystyisit aistimaan ajatukseni.

”Voitko ottaa minut mukaasi?” kuiskaan hiljaa. Aavistus jotain tunnetta, jota en tunnista, värähtää kasvoillasi. ”Haluatko todella? Miksi?” Kuiskaan salaisuuteni korvaasi. Jäänsinisten silmiesi katse ei irtoa omistani kuin silloin, kun huulemme koskettavat toisiaan.

Katson ympärilleni ja näen itseni makaamassa hautausmaan portin edessä. Sinä olet kuitenkin vierelläni ja katsot minuun, siihen, joka nyt olen. Yhdessä levitämme siipemme ja katoamme juuri alkavan lumimyrskyn syövereihin.

World's end rhythm

This time I translated a short-story though I promised I wouldn't.

Pysähtynyt

Seison kalliolla, ja maailma on pysähtynyt ympärilläni. Takanani tuuli humisee puissa ja lennättää ilmaan lehtiä. Tuuli leikkii hiuksillani, sekoittaen ja heittäen ne kasvoilleni. Punainen aurinko saa ne hehkumaan omaa väriään. Saman väristä kuin käsiäni tahraava, osittain jo kuivunut veri.

Tuulikaan ei kuivaa kyyneliäni, eivätkä hiukseni pyyhi niitä pois kasvoiltani. Sillä ne ovat sydämessäni, syvällä piilossa sen mustissa syövereissä. Seisoessani tässä, kallion laella, en muista enää, miltä tuntuu olla onnellinen, en sitä, miltä tuntuu nauraa tai mitä on rakkaus.

Joki tuntuu virtaavan lävitseni, joki täynnä tuskaa. Tuska kerääntyy sisälleni, ja joki puhdistuu. En tiedä enää, missä, miksi ja milloin lupauduin kantamaan kaikkien tuskan, kun maailma pysähtyy, mutta sitä lupausta en voi rikkoa vaikka haluaisinkin.

Ympärilläni kaikki on pysähtynyt. Kaikki, paitsi tuuli. Se olet sinä. Vaikka kuva kuolleista silmistäsi täyttää mieleni, tiedän, että olet vielä täällä. Koska sinä olet tuuli. Vaikka veresi tahraa käsiäni, koskaan kuivumatta, tiedän, ettet ole poissa. Sillä sinä olet tuuli. Se ei ole onnellista, sillä tuulikin kuolee, syntyäkseen aina uudelleen. Se kantaa mukanaan muistoja, häilyviä huokauksia onnellisuudesta. Nuo pienet henkäykset laulavat korviini, yrittäen tavoittaa ja saada minut kuulemaan, mutta olen jo kauan sitten sulkenut mieleni niiltä. En halua kuunnella, sillä sinä olet tuuli.

Kuulen ääniä. Ne tuntuvat lähestyvän, mutta tiedän, että ne ovat vain pääni sisällä, vaikka se ei tee niistä yhtään vähempää todellisia. Ne hiipivät taakseni ja puukottavat minua selkään. Enkä minä sen jälkeen ole enää elossa. En ole koskaan ollutkaan.

Ajattelen jonkin aikaa, ehkä vuoden. Tunnen pienen katumuksen piston sydämessäni. Se on uutta - en tiedä, olenko katunut mitään koskaan ennen. Kadun sitä, että tapoin sinut. Mutta en voinut itselleni mitään. Rakastuminen tuotti liikaa tuskaa. Enkä halunnut, että kärsit. Se, että näin sinun kärsivän hiukankin, sattui enemmän kuin oma tuskani. En minä ollut hullu, vaikka kaikki niin sanoivat. Minä olin se, joka pelasti sinut.

Silmäni tuntuvat märiltä. Pyyhkäisen hiukset kasvoiltani tehden samalla poskelleni verisen tahran, mutta tuuli heittää ne takaisin silmilleni. Niiden punainen väri näyttää tummemmalta kuin ennen.

Seison kalliolla, ja maailma on pysähtynyt ympärilläni. Takanani tuuli humisee puissa ja lennättää ilmaan lehtiä. Ne pyörteilevät ympärilläni, ja sinä olet tuuli.

Stopped world

I stand on a mountain and the world has stopped around me. Behind me the wind blows in the trees and sends leaves to the air. The wind plays with my hair, messing them up and throwing them to my face. Red sun gets my hair to glow in its own color. The same color as the partly dried bloodstains on my hands.

 The wind doesn't dry my tears and my hair doesn't wipe them off of my face. Because my tears are in my heart, deep within it's black void. While I'm standing here on the mountain I am forgetting how it feels to be happy or to laugh or what is love.

 It feels like a river flows through me. A river full of pain. The pain gathers within me and the river gets cleansed. I don't remember anymore where, when and why did I made the promise to bear all the pain when the world stops but I can't break that promise even though I would want to.

 Everything has stopped around me. Everything but the wind. It's you. Even though a picture of your dead eyes fills my mind, I know that you're still here. Because you're the wind. Even though your blood stains my hands never completely drying, I know you aren't gone. Because you're the wind. It's not happy because the wind dies also to be born again. It carries memories within it, fading whispers about happiness. Those whispers sing to my ears trying to reach me and make me to listen but I've shut my mind from them long ago. I don't want to listen because you're the wind.

I hear voices. I feel them closing up but I know they're only inside my head even though it doesn't make them any less real. They sneak up behind me and stab me in the back. After that I'm no longer alive. I've never been.

I think for some time, maybe a year. I feel a stab of guilt in my heart. It's new. I don't know if I've ever felt guilty before. I feel guilty because I killed you. But I couldn't stop myself. Loving was too painful. I didn't want you to suffer. That I saw you suffer hurt more than my own pain. I wasn't mad even though everybody said so. I was the one who saved you.

 My eyes feel wet. I wipe my hair behind my ear doing a bloody stain on my cheek but the wind blows my hair to my face again. The color of my hair seems to be darker than ever.

I stand on a mountain and the world has stopped around me. Behind me the wind blows in the trees and sends leaves to the air. They circle around me, and you are the wind.

The starry kingdom that has nowhere to go

The first one is my original poem and the second one  my translation of it. It has no name but it's (in my opinion) maybe the most beautiful poem I've ever written. I imagined that place something like a year ago and I can still see it in my mind when I think of it. It's a beautiful place and I hope you'll find that poem beautiful, too. And now I have a feeling of a poem, I may be able to write it... I haven't written poems at all this year...

Istun keinussa

maailmassa jossa kaikki on tyhjää

maailmassa jossa ei ole mitään

jossa ei ole rakkauttakaan

minä istun ja keinun hiljaa

ei ole aikaa

ei kiire mihinkään

on vain minä

pukeutuneena valkoiseen valkoisessa

maailmassa jossa ei ole ketään

jota rakastaa

maailmassa ilman aikaa

maailmassa jossa ei ole mitään

ei ääntä, on vain minä

ja riippukeinu

ja valo

ja hiljaisuus

maailmassa jossa ei ole mitään

I sit in a swing

in a world where everything's empty

in a world where there's nothing

where isn't even love

I sit and swing quietly back and forth

there's no time

no need to hurry

there's just me

dressed in a white dress in a white

world where there's nobody

to love

in a world without time

in a world where there's nothing

no sound, just me

and the swing

and light

and silence

in a world where there's nothing

"...Und wenn du nur wüsstest, dass das mein letzter Tag sein wird

Könntest du dann mit mir reden so als wär's für immer..." (Silbermond, Letzte Bahn)

Les Misérables and a short-story in Finnish

Tänään olin neljän luokkalaiseni kanssa katsomassa Les Misérablesin elokuvissa (tämän). En ole koskaan ennen käynyt katsomassa musikaalia (en teatterissa enkä elokuvissa), joten kokemus oli uusi ja jännittävä. En ole pitkään aikaan käynyt elokuvissa, viimeeksi kävin marraskuussa katsomassa Hobitin. Se kesti kolme tuntia, kuten tämäkin. En yleensä itke elokuvissa, mutta tänään itkin. Melkein neljä kertaa (niissä kohdissa kun Fantine, Éponine ja Gavroche kuolivat sekä siinä kohtaa kun Javert antoi kuolleelle Gavrochelle jonkun oman ansiomerkkinsä tai jotain...) ja lopussa... En kuitenkaan niin paljon, että olisin näyttänyt itkeneeltä elokuvan jälkeen. Jännä miten paljon on sellaisia ihmisiä, jotka osaavat laulaa hyvin ja joilla on kaunis ääni. Itse tunnen laulavani koko ajan ihan epävireessä enkä pidä äänestäni... J:llä on kaunis ääni, vaikka hän itse väittää toisin.

Today me and four of my classmates went to movies to watch Les Misérables (this one). I've never before seen a musical neither in a theater nor in movies so the experience was new and exciting. I haven't been to movies since I went to watch the Hobbit in November with my little sister, her friend and J. It lasted almost three hours, just like Les Misérables. I don't usually cry in movies but today I did. Almost four times (in the parts where Fantine (Anne Hathaway), Éponine (Samantha Barks) and Gavroche (Daniel Huttelstone) died and in the part where Javert (Russell Crowe) gave his medal to Gavroche...) and in the end... Not so much that it would've shown after the movie, though. It's strange how many people there are who can sing very well and who have beautiful voices. I think I always sing out of tune and I don't like my voice... J has beautiful voice though she says otherwise.

And because you haven't told me to translate my short-stories I won't do it. I won't do it unless somebody asks. But then... you have Google translate, that may be good enough for you...

 Tämän lyhyen tarinan kirjoitin muistaakseni kasilla äikäntunnilla. Meille annettiin ensimmäinen ja viimeinen lause ja siitä piti kirjoittaa novelli.

 Muistoja

Puun latvat taipuivat kovassa tuulessa. Tuuli oli kylmä, vaikka oli jo alkukesä. Tuuli pyörteili ympäri pientä kylää, puhaltaen sen vielä aamusta hämärillä kujilla.

Vastatuuleen kävellessään Abionnoren mieleen tulvahti muistoja kaukaa menneisyydestä.

Abionnore kävelee kovassa tuulessa puristaen poikaansa tiukasti rintaansa vasten. On varhainen aamu, eikä pikkukylän kujilla näy liikkuvan yhtäkään elävää olentoa hänen lisäkseen.

“Äiti?” Rofen, Abionnoren esikoispoika, kysyy hiljaa. “Minne me ollaan menossa?”

Abionnore ei vastaa, silittää vain hellästi poikansa punaista hiuspehkoa ja suippoja haltiankorvia. Jos Abionnore sanoisi jotain, hän on varma, että purskahtaisi itkuun.

Abionnore saapui nyt samaan paikkaan kuin tuolloin vuosia sitten. Paikkaan, jossa hän oli luovuttanut ainoan poikansa haltialle, sille ainoalle hänen tai minkään muun rodun edustajalle, joka voisi auttaa pitämään pojan piilossa, kunnes oikea aika koittaisi Abionnoren itsensä tulla hakemaan poikaansa ja paljastaa salaisuus maailmalle, joka toivottavasti olisi jo valmis suureen muutokseen.

Järven pinta oli tyyni. Tuuli oli laantunut eikä yksikään väre rikkonut veden pintaa. Metsäkin suuren järven ympärillä oli vaiti.

Muistellessaan poikaansa ja viimeistä hetkeä, jolloin oli tämän nähnyt, Abionnore ei pystynyt enää pidättelemään kyyneliään. Hitaasti ne alkoivat valua hänen poskilleen ja tipahdella hänen kumartuneilta kasvoiltaan maahan sumentaen hänen näkökenttänsä.

Vene, aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt, kellui vedessä paikoillaan, kun Abionnore saapui sen luokse. Koristeelliset reunukset ja kokka eivät olleet muuttuneet muuten kuin ajan hampaissa siitä kun hän oli sen viimeksi nähnyt.

Varovasti, kuin peläten veneen rikkoutuvan pelkästä kosketuksestakin Abionnore katkaisi aikojen saatossa hapertuneen köyden, joka piteli venettä rannassa. Kuin unessa, silmät sumentuen kyynelistä hän tönäisi venettä. Värettäkään ei muodostunut järven pintaan Abionnoren katsellessa loittonevaa venettä. Hitaasti se lipui veden peilityyntä pintaa pitkin.

If I were a bird

Tänään oli psykologian koe. Huh. Vielä pitää tehdä joku tutkimus mut tässähän on aikaa vaikka kuinka – perjantaina aamulla pitää palauttaa se. Hyvin ehtii. Kirjoitin siinä kokeessa eniten sivuja ikinä. En ole koskaan ennen joutunut pyytämään toista konseptia. Yleensä sitä tekstiä tulee korkeintaan kolme sivua per essee. Nyt – pääasiassa koska opettaja pyysi kirjoittamaan vain joka toiselle riville – toiseen esseeseen tuli kaksi sivua, toiseen huikeat kuusi. Eihän se ole paljoa, mutta en ole ennen kirjoittanut niin paljoa. Yllätyin itsekin, kuinka paljon muistin niistä asioista, kun luin koealueenkin vain kerran. Ja vitonenhan sieltä kuitenkin tulee ja kaikki muut saa kympin... (Kuten huomaatte, luotan omiin taitoihini huimasti... -_-)

 Mietin, että voisin kertoa jotain siitä leikisti kirjasta (jonka kaikissa osissa yhteensä on vähän päälle sata sivua... ja olen kirjoittanut sitä kohta neljä vuotta. Ei tule mitään. -_-) jota kirjoitan, mutta en taida jaksaa. Jos jotain kiinnostaa niin voi kysyä niin saatan ehkä kertoa. Huoh. Että tällainen päivä sitten. Ei jaksa.

Today I had psychology test. Sigh. It's almost over! In that test I wrote more pages I've ever written in a test. I haven't ever before asked more paper... Normally I write no more than three pages per essay but today – mostly 'cause the teacher asked us to write only on every other line – one essay was two pages and the other six. I know that's not much but I haven't ever written that much. I surprised myself about how much I remembered of those topics 'cause I read the book only once. And I think I'll barely pass the test (because I think I may be a bit pessimistic about my studies).

And here's some pictures. Some of them I took on Sunday, the rest last summer.

There are many reasons I hate taking photos of myself and being photographed. And many reasons I hate photos I'm in...... And this one was the best of maybe seven photos I managed to take of myself in an hour......

An instant's overture that echoes in the distance

 Yritin lukea psykologian kokeeseen, joten tuli valokuvattua tänään ja eilen illalla piirrettyä. Kumma miten inspiraatioita riittää kun koe on tulossa... Ja tänään piirroksia sille ehkä yhdelle joka on osannut odottaa niitä (en tosin muista lupasinko laittaa niitä tänne mutta tässä muutama). Sekä muutamia kuvia tältä päivältä ;)

 Because I tried to read psychology (we have the test on Wednesday) I had time to take photos today and draw last night. It's strange how inspiring these kind of situations are... And today some drawings and few photos from today when I took a half-hour walk ;)

Which one of these two do you think is better? ;)

I draw this the day before yesterday... Not completely from my mind, I had a model for that position...

 Both my sisters said that this could be me and J if I had longer hair and we had tails and cat ears...

This one's from the window of my (and my little sister's) room. We have quite old windows. I think they're at least 60 years old.... (This house is that old... I think?)

The sky... is blue...

"The Funeral"
(a character from one of my stories. I like drawing her the most of all, maybe...)