Mielestäni parhaat elokuvat on sellaisia, joita ei ymmärrä heti. Sellaisia, joissa kaikki ei ole selvää. Sellaisia, joissa pitää ajatella, että ymmärtää, koska niin paljon jätetään kertomatta. Ajattelen, että parhaat elokuvat on vähän sekavia, sellaisia kuin Detachment, Cloud Atlas tai (uusin lisäys lempielokuvieni joukkoon) Franklyn.
(sitten seuraa random asioita, jos ei kiinnosta, jatkuu kuuden kappaleen jälkeen)
Koulun alkamisen jälkeen olen ollut aika stressaantunut. Teen läksyt heti, kun pääsen koulusta, joten vaikka aikaa tehdä kaikkea muuta olisikin yhtä paljon kuin aina ennenkin (nykyään sitä on enemmän kuin ennen), tuntuu, että sitä on liikaa. Ehkä päivät tuntuvat pitemmiltä, kun on yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin olla enemmän ihmisten seurassa.
Tai, en tiedä. Tavallaan haluaisin, että voisin vaikka koulun jälkeen mennä jonkun kaverin kanssa jonnekin, mutta tavallaan en halua. Yksin oleminen on niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse olla mitään.
Niin, ei tarvitse näytellä, esittää mitään. Tai, noh, en tiedä, onko se näyttelemistä tai esittämistä, ehkä se on vain käyttäytymistapa. Mutta siitä huolimatta ehkä se, etten pysty lähes koskaan olemaan rehellisesti oma itseni (en oikeastaan tiedä, millainen olen "oikeasti"), omalta osaltaan edesauttaa ihmisten kanssakäymisen väsyttävyyttä. Tuntuu, että olen paljon hitaampi ajattelemaan kuin suurin osa ihmisistä, ja ajatukset eivät ole järjestyksessä ollessani ihmisten seurassa. Sanojen järjestely vie aikaa. Useat eivät ymmärrä sellaista varovaisuutta, ja tulkitsevat sanojen järjestelyn vastaushaluttomuudeksi, vaikka se olisikin juuri päinvastoin.
Toinen syy sille, miksi pidän yksin olemisesta on se, että ehdin ajatella. Ehkä ajattelen joskus liikaa, mutta ainakaan kukaan ei pakota ajattelemaan liian nopeasti. Välillä tuntuu, että nopeus on tärkein asia tässä maailmassa, koulussa varsinkin. Asiat pitäisi tehdä ajallaan, yleensä ennen kuin olen valmis tekemään mitään.
Tiedän, että yksin oleminen voi joidenkin mielestä olla lähes aina ahdistavaa, mutta en aina pysty ymmärtämään, miksi. Totta kai tajuaisin, jos joku yrittäisi selittää, mutta en vain voi ymmärtää. Itselleni juuri hetket omassa rauhassa ovat päivien parhaita hetkiä. Sellaiset hetket, joissa voi vain olla, ja jäädä ajattelemaan, antaa itsensä ajelehtia ajatusten mukana kuin virran vietävänä. Hetket, joihin voi pysähtyä ja jäädä kuuntelemaan omaa hengitystään.
Joskus – nykyään ehkä harvemmin – tulee hetkiä, jolloin yksin oleminen muuttuu yksinäisyydeksi. Kun ollessani jossain yksin ahdistus kasvaa niin suureksi, että särkee kuvan täydellisestä hetkestä, pilaa nautinnon yksin olemisesta ja karkottaa rauhallisen olon. Sellaisina hetkinä toivoo, että olisi joku, jonka luokse mennä turvaan. En ajattele, että olisin sillä tavalla yksin, ettei sellaiseen olisi mahdollisuutta, jos kuka tahansa kelpaisi, mutta kun ei kelpaa, enkä edes tiedä, mitä haluan. Joskus tiesin, mutta enää en osaa haluta mitään.
Oikeasti positiivisten asioiden puolella on se, että jostain kumman syystä olen nyt innostunut vanhojen tansseista. Äiti on luvannut tehdä puvun, mutta innostustani varjostaa se, ettei kaikkia hienoja ja cooleja juttuja ole mahdollista toteuttaa, enkä oikeastaan ole täysin varma siitä, mitä oikein haluan. Tanssiparistakaan ei ole harmainta aavistusta, mutta sitä en vielä edes halua ajatella.
Päättötyö taas ei ole edennyt juuri yhtään sitten viime viikon keskiviikon filminkehityksen, paitsi että tänään pyysin yhtä ihmistä malliksi ja sain myöntävän vastauksen. Itse asiassa pelkään pyytää ihmisiä malliksi, koska pelkään, ettei kukaan halua tulla (ajattelen niin, koska itse inhoan kameran etupuolella olemista, ja vaikka suostuisinkin pyydettäessä tai pakon edessä, tekisin sen valittaen ja hampaat irvessä).
Tiedän tarvitsevani (tai ainakin haluavani) ennen pitkää enemmän malleja koko juttuun kuin kaksi (yhtä siis olen jo kuvannut), mutta uskon puute omiin ideohin (koska niitä ei ole koskaan ollutkaan), kykyihin valokuvata ja tulla toimeen ihmisten kanssa on toistaiseksi suurempi kuin tarve saada homma valmiiksi. Siispä pysyttelen omien mukavuusrajojeni sisäpuolella enkä lähde elättelemään (turhaa?) toivoa siitä, että saisin lisää ihmisiä malliksi. Lopulta taidan tyytyä kuvaamaan itseäni, kun joko mikään ei kelpaa tai en uskalla puhua kenellekään (ehm, ehkä vähän sama tanssiparin kanssa, tosin siinä on se tosi huono juttu, etten voi tanssia yksin).
Tällä kertaa ei kuvia :(
Hei, kaikki taiteilijat on omituisia! Miks ihmeessä pitäis olla jotain muuta? Omituisuus on hyvä asia, siihen ei kaikki pysty -saati uskalla!!
VastaaPoista