Enkeleitä ei meille riitäkään?

Kirjoitin tämän novellin nyt päättötyökirjaa varten, mutta ei kai siitä haittaakaan ole, jos laitan sen myös tänne. En oikein osaa sanoa siitä mitään, tai mistään, joten pitemmittä puheitta: olkaapa hyvät, tässä novelli pitkästä aikaa.

I

Toukokuun ensimmäinen lauantai vaikutti hyvältä päivältä. Olin palaamassa aamukävelyltäni kotiin kuulokkeet korvilla huutaen, kun jotakin suurta putosi eteeni katukiveykselle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku oli juuri hypännyt viereisen talon katolta. Katsoin sitä kunnolla ja näin, että edessäni oli enemmän tai vähemmän ihminen, jolla oli kultaiset siivet selässä.

Nostin kuulokkeet korviltani ja kyykistyin siivekkään ihmisen viereen. Hän ei näyttänyt kuolleelta, joten uskalsin ravistella häntä paljaasta olkapäästä. Syvästi murahtaen eteeni pudonnut henkilö käänsi päänsä minua kohti. Hänen otsallaan tummat kiharat olivat tahmeat verestä.

”Hei”, sanoin, kun tämän siivekkään kummajaisen katse yritti tarkentua minuun. ”Tarvitsetko apua?”

Hetken mietin, mahtoiko hän ymmärtää minua, mutta sitten tummien kiharien peittämä pää nyökkäsi heiluen. ”Piiloon...auta...” muukalainen kähisi. Sitten hänen silmänsä pyörähtivät ympäri ja jäin keskelle autiota katua edessäni tajuton, siivekäs ihminen. En tiennyt, mitä muutakaan tehdä, joten nostin hänet syliini aikomuksena viedä hänet kotiini ja soittaa sieltä ambulanssi – puhelinta en koskaan ottanut mukaan kävelylle.

Kotona vein hänet suoraan kylpyammeeseen, en viitsinyt häntä sänkyynkään viedä verisenä. Toinen siivistä oli luultavasti murtunut, sillä se roikkui oudossa asennossa ja oli koko ajan tiellä. Olin niin järkyttynyt tapahtuneesta, että vasta istuessani selkä kylpyammeen reunaa vasten aloin miettiä, miten kevyeltä niin vahvan näköinen ruumis oli tuntunut käsivarsillani. Ja vasta kun kylpyammeessani oleva siivekäs alkoi osoittaa tajunsa palaamista, minulle valkeni, että olin kantanut puolialastoman miehen kotiini.

”Missä minä olen?” kuului voihkaisu kylpyammeesta.

”Piilossa”, minä vastasin piilopaikastani lavuaarin takana.

”Piilossa?”

”Niin sinä halusit.”

Kuului ääniä, jotka syntyvät siitä, kun siivekäs mies yrittää nousta istumaan parempaan asentoon liukkaassa kylpyammeessa.

”Mikä sinä olet?” kysyin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman vakaana.

”Mikä?”

”Mikä.”

Oli pitkään hiljaista. ”Ikaros”, oli vastaus lopulta.

”Sinun nimesi?”

”Ikaros.”

”Se Ikaros?”

Ei vastausta.

”Mikä sinä olet, Ikaros?”

”Eikö se ole selvää?”

Tuhahdin. ”Ei todellakaan.”

”Tule tänne.”

Epäröin hetken, mutta nousin sitten ylös ja kävelin kylpyammeen viereen. Katseeni laskeutuessa Ikarokseen olin äkkiä hyvin tietoinen omasta ulkoisesta olemuksestani. Hänen tummat kiharansa ja verentahrimat kasvonsa näyttivät jopa kylpyhuoneen kellertävässä valossa kauniimmilta kuin minä koskaan.

”Näetkö nämä siivet?” Ikaros kysyi liikauttaen mainitsemiaan ruumiinosia. Nyökkäsin, ja Ikaros kohottautui hitaasti ylemmäs. ”Missä sinun siipesi ovat?”

”Ei minulla ole siipiä.”

Se sai Ikaroksen ymmälleen. ”Kaikilla enkeleillä on siivet”, hän sanoi ilmeisen häkeltyneenä.

”Sinä olet siis enkeli?” kysyin. Ikaros nyökkäsi. ”Asutko sinä taivaassa?”

Kysymykseni sai Ikaroksen taas hämmentymään. ”Taivaassa?”

”Niin”, sanoin kärsimättömänä. ”Onko siellä jumalaa?”

Ikaroksen katse ei värähtänytkään pois silmistäni, kun hän pudisti päätään.

II

Ne kuukaudet, jotka Ikarokselta kesti parantua, onnistuin jotenkin pitämään hänet piilossa vanhemmiltani. Ikaros oli hyvin yhteistyöhaluinen piilossa pysyttelemisen suhteen. Lainasin hänelle veljeni vanhoja vaatteita, sillä varsinkin puolialaston mies huoneessani olisi herättänyt epämiellyttäviä kysymyksiä vanhempieni taholta.

En kertonut Ikaroksesta kenellekään hänen omasta pyynnöstään. En ollut oikein varma, miltä hän oli piilossa, eikä hän suostunut puhumaan itsestään mitään. Aluksi säikähdin joka kerta hänet nähdessäni, mutta lopulta totuin hänen läsnäoloonsa.

Viimeisen koulupäivän jälkeen tulin huoneeseeni, ja näin Ikaroksen istuvan tapansa mukaan sängylläni, mutta sillä kertaa jokin oli toisin.

”Mitä nyt?” kysyin istuutuessani Ikaroksen viereen sängylle. Tämä katsoi minuun kellertävillä silmillään hetken, mutta käänsi sitten katseensa. ”Sinä olet pitänyt minut piilossa”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Oliko se väärin tehty?” sydämeni alkoi takoa lujemmin kylkiluitani vasten.

Ikaros pudisti päätään. ”Sinä olit parempi, kuin olin odottanut.”

”Mitä sinä sitten odotit?” kysyin naurahtaen.

Ikaros kohautti harteitaan. ”Kidutusta.”

Purskahdin nauruun, mutta hymyni hyytyi, kun näin hänen ilmeensä. ”Ah”, sanoin hiljaa. ”Ymmärrän.”

Ikaros huokaisi päätään pudistellen. Hänen paitansa selkämys pullisteli siipien liikkuessa kankaan alla. ”Sinä et voi ymmärtää”, hän sanoi.

”Antaisit minun yrittää.”

Kohtasin Ikaroksen katseen vakaasti, ja jokin tilanteessa sai hänet hymyilemään aivan hiukan – enemmän kuin olin siihen mennessä nähnyt hänen näyttävän tunteitaan. Ikaros laski kätensä otsalleni. Tunsin heikon pistelyn kohdissa, joissa hänen sormenpäänsä koskivat ihoani. ”Nuku”, Ikaros kuiskasi. Olin vastustelemaisillani, mutta valtava haukotus vei vastalauseeni mukanaan, ja ennen kuin huomasinkaan, olin pudonnut syvän unen pimeyteen.

Kun avasin silmäni taas, kuu paistoi avoimesta ikkunasta kasvoilleni, ja Ikaros oli poissa.

Ponnahdin ylös salamannopeasti ja varmistin, ettei hän varmasti ollut missään huoneeni pimeissä nurkassa. Olin löytänyt hänet pöytäni alta ensimmäisenä yönä, mutta tällä kertaa siivekästä miestä ei näkynyt missään.

Istahdin sängylleni voipuneena. Painaessani kasvoni kämmeniini huomasin, että kädessäni oli jotakin, mitä siinä ei ollut ollut silloin, kun olin nukahtanut.

Kuun valossa sulka näytti aivan valkoiselta, mutta tunnistin sen silti Ikaroksen siipisulaksi. Painoin sen rintaani vasten. En ollut huomannutkaan, miten paljon olin loppujen lopuksi välittänyt Ikaroksesta. Hän oli hiljainen ja kärsivällinen, hämmästyttävän viisas, ja onnistui aina yllättämään minut pienillä, huomaavaisilla eleillä, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan, että häntä kohtaan tuntemani tunne oli molemminpuolinen.

”Miksi sinä itket?”

Ääni avoimen ikkunan suunnalta sai minut hätkähtämään. Kohottaessani katseeni näin jonkin siivekkään seisovan ikkunan edessä. Sydämeni hyppäsi toiveikkaasti luullessani hahmon olevan Ikaros, mutta tämän enkelin siivet olivat niin mustat, etteivät ne kiiltäneet kuun valossa toisin kuin Ikaroksen siivet.

”Mitä sinä olet tehnyt Ikarokselle?” kysyin vihaisena. ”Missä hän on?”

Musta enkeli naurahti päätään pudistellen. ”Se on kysymys, jonka halusin kysyä sinulta, kultaseni.”

Sisälläni oleva raivo ei päässyt purkautumaan, kun musta enkeli oli äkkiä vieressäni. Hän virnisti tarttuessaan olkapäähäni, ja äkkiä kaikki pimeni.

III

Heräsin taas paikassa, jota en tunnistanut. Oli kulunut liian kauan siitä, kun viimeeksi olin kotona, ehkä vanhempani jo olettivat minun kuolleen. Tänään poskeni painui kylmään marmorilattiaan, ja kumeat äänet jossain yläpuolellani tuntuivat keskustelevan kiihkeästi, mutta sanoja en erottanut.

Äkkiä Ikaros oli vieressäni. ”Anteeksi”, hän kuiskasi ilmeisesti huomattuaan minun heränneen. ”En olisi halunnut vetää sinua tähän mukaan.”

Päähäni sattui, enkä pystynyt liikuttamaan raajojani. Mutisin jotain epämääräistä siitä mustasta enkelistä, ja Ikaros painoi kätensä pääni päälle. ”Minä tiedän”, hän kuiskasi. ”Lucifer tunnusti jo siepanneensa sinut saadakseen minut palaamaan.”

Yritin puhua, mutta Ikaros hyssytteli minut pysymään hiljaa. ”Veljellistä kateutta”, hän kuiskasi. ”Lucifer olisi halunnut sinut itselleen, ja katuu sitä, että käytännössä antoi sinut minulle kultaisella tarjottimella sinä lauantaina.”

En ymmärtänyt enää yhtään mitään, ja Ikaros taisi tunnistaa epätietoisuuteni, sillä hän silitti poskeani hellästi kuiskaten: ”Odota vielä hetki.” Sitten hän oli taas poissa.

Ikaroksen ”hetki” oli paljon pidempi kuin minun hetkeni olisi ollut. Lucifer käveli kerran näkökenttääni, seisoi jonkin aikaa siinä minua tuijottaen ja lähti sitten takaisin sinne, mistä oli tullut.

Makasin selälläni epätasaisella kivilattialla, kun Ikaros kumartui ylleni. ”Tule”, hän sanoi. Yhdellä kädenheilautuksella raajani olivat vapaat. Ikaros auttoi minut huojuvien jalkojeni päälle. Päästyämme ulos kivisestä rakennuksesta hän päätti, ettei jaksanut odottaa, että jalkani saisivat voimansa takaisin, vaan kaappasi minut käsivarsilleen ja ponnisti ilmaan.

Tarkastelin Ikaroksen kasvoja hänen lentäessään. Ne, samoin kuin Ikaroksen muukin olemus, vaikuttivat ilmeekkäämmiltä kuin ennen.

”Miksi Lucifer olisi halunnut saada minut?” sain lopulta kysyttyä. ”Millä tavalla minä olen erikoinen?”

Luulin hetken, ettei Ikaros vastaisi ollenkaan, mutta hetken kuluttua hän avasi suunsa. ”Sinunlaisesi enkelit ovat hyvin arvokkaita”, Ikaros sanoi. ”Etenkin sellaisille kuin minun veljeni.”

”Enhän minä ole enkeli.”

”Olet sinä.”

”Miten se voi olla mahdollista?”

”En tiedä”, Ikaros myönsi laskeutuessaan korkean observatorion katolle. Toisella puolen taivasta tähdet olivat jo tulleet esille, ja Ikaroksen takana laskeva aurinko sai tämän siivet hohtamaan kuin ne olisivat olleet tulessa. Hän laski minut seisomaan, mutta ei päästänyt minusta irti. ”Mutta minä en välitä siitä, onko sinulla arvoa tai ei, enkä siitä, oletko enkeli vai et. Minä rakastan sinua huolimatta siitä, millainen tai mikä sinä olet.”

Ikaroksen kellertävät silmät pitivät omiani otteessaan. Pidätin henkeäni.

”En minä ole enkeli”, toistin itsepäisesti.

Ikaros hymyili ja tarttui toisella kädellä leukaani. Kevyt ensisuudelmamme kutitti huuliani kuin höyhen. Pian enemmän tunsin kuin näin auringon viimeisten säteiden osuvan kasvoillemme. Käteni olivat huomaamattani etsiytyneet Ikaroksen tummien kiharoiden sekaan.

Se tuntui hyvältä alulta. Ikaros katsoi minua ja hymyili.

”Kukaan ei tarvitse siipiä ollakseen enkeli”, hän sanoi.