Protudarra

(Tämä on siis vain oma kokemukseni, mutta halusin jakaa sen muille, kun eilen hehkutin protua. Nyt negailua. Ylämäen jälkeen tulee luonnollisesti alamäki, ja tässä siis minun alamäkeni leirin valtavan ylämäen jälkeen.)

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten ihanaa protulla oli. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja on pakko palata takaisin harmaaseen arkeen.

Sunnuntain jälkeen arki on todellakin ollut harmaata. Viime viikko oli todella aurinkoinen ja helteinen, vähän liiankin täydellinen viikko kesäleirille (minä ainakin paloin auringossa lauantaina). Tänään taas – sadetta melkein koko päivä. Kummaa, miten sää sopii niin hyvin siihen, miltä minusta on tuntunut.

Alkukesästä en muista juuri mitään. Päivät kuluivat siinä kun kuluivat, kahlaten läpi harmaan sumun, yksin kotona päivästä toiseen. En pystynyt lähtemään talosta ulos ilman syytä. Ja nyt, protun jälkeen, tilanne on aivan sama – olen kotona enkä teidä, mitä voin tehdä.

"Protukrapulaksi" (a.k.a. protudarra) kutsutaan olotilaa, joka syntyy ihanan leirin jälkeen. Se on sitä, kun huomaa, että yhtäkkiä ei ole yhtään ihmistä, jota voisi halata. Sitä, kun yhdeksältä illalla huomaa, että on syönyt vasta aamupalaa. Kun itkee itsensä uneen ensimmäisenä yönä, kun käy yksin nukkumaan.

Kaikilla protukrapula ei tietenkään ilmene näin vahvana, ja minullekin tämä on ensimmäinen kerta (oman leirin jälkeen ei tullut juuri mitään sivuvaikutuksia). Mutta koska elämäni on sellaista kuin on, eikä ennen leiriäkään olo ollut mitenkään kehuttava, nyt tuntuu tältä. Eilen olin niin sekaisin kuin voi olla, enkä tajunnut mistään mitään (en ole edes varma, olinko hereillä eilen), mutta tänään tunteet ovat iskeneet pintaan täysillä. Olen itkenyt ainakin kuusi kertaa, ja haahuilen ympäri taloa tietämättä mitä ihmettä nyt teen. Kun en aktiivisesti ole yrittänyt saada ajatuksiani muualle (mikä on todella vaikeaa), olen lähinnä maannut lattialla itkien tai ihan muuten vain koska en jaksa pysyä pystyssä.

Tätä kirjoittaessa alkaa tuntua, että tämä ei ihan oikeasti johdu pelkästään protukrapulastani, mutta laitan oloni kuitenkin sen piikkiin – no, puoliksi ainakin. Sunnuntai-iltana nukkumaan käydessäni kirjoitin “Protu on ohi. En ole koskaan tuntenut olevani näin yksin.” ja se pätee vieläkin. Olen näinä kahtena leirin jälkeisenä yönä nukkunut yhteensä 24 tuntia, ja hereillä ollessani toivon lähinnä, että voisin nukkua, että ei tuntuisi näin pahalta.

Osittain tämä olo johtuu siitä, että itsetuntoni on suoraan sanottuna täysin scheiße, ja koska noin 90% ihmissuhteistani (perhe poisluettuna) on loppunut ennen kuin olisin halunnut. Ehkä sen takia olen niin vakuuttunut siitä, että tämä oli nyt tässä ja kaikki vihaavat minua. Vaikka jollain tasolla tiedän, että asia on päinvastoin, mutta sellaisia ajatuksia on vaikea estää (koska ne tulevat niin luonnostaan, heti ja automaattisesti).

Ja tämä kaikki vain sen takia, että viime viikko oli elämäni paras viikko. Onko näin tunteminen siis sen arvoista?

Perchale, kyllä on. Sillä samalla tavalla kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan, loppuu myös paha olo joskus. Harmi vain, että alhaalta ylöspäin on niin paljon vaikeampi tulla kuin ylhäältä alas mielialojeni vuoristoradassa.

Mutta kyllä tämä tästä. Kymmenessä vuodessa.

Kertomuksia kesästä (ja Protusta!)

Tämä kesä alkoi sillä, että ensimmäisellä viikolla olin kolme ja puoli päivää Helsingissä. Ensin päivä kaverin kanssa, ja viikonloppu tiimimiitissä.

Sen jälkeen olin kotona neljän seinän sisällä viikon, mutta kävin sunnuntaina kahden koulukaverin kanssa baarissa ensimmäistä kertaa elämässäni (bar Suxes, jossa oli varainkeruuilta Turku Priden järjestämiseksi).

Sitten olin juhannukseen asti neljän seinän sisällä lähinnä koiran kanssa kaksistaan. Isosisko ei asu enää kotona (mutta oli loman ekalla viikolla käymässä), pikkusisko on vieläkin poikaystävänsä luona (lähti sinne kesäkuun alussa) ja vanhemmat olivat päivisin töissä. Koska itse heräsin vasta puolenpäivän aikaan, näin heitä vain iltaisin. Tuli katsottua paljon Netflixiä.

Juhannuksen vietin mökillä vähän erilaisessa seurassa kuin viime vuonna: mummon, papan ja perheeni lisäksi paikalla oli myös pikkusiskoni poikaystävä, yksi isosiskoni kavereista, papan kaksoisveli ja päivällä näin kahta pikkuserkkuani vanhempineen. Uimassa en käynyt, koska vesi oli ihan sairaan kylmää.

Pipsakin pääsi mökille :) 

Juhannuksen jälkeen olin lähes koko viikon yksin kotona, yhtenä päivänä menin yhden entisen luokkalaiseni yllätyssynttäreille, ja lauantaina kahden koulukaverin kanssa suuntana oli Helsinki Pride! (Kuva meistä löytyi täältä.)

Sunnuntaina alkoikin sitten kesän kohokohta: Protuleiri, jossa olin uutena apuohjaajana. Itselläni ei ollut siellä kameraa mukana, joten kuvia sieltä ei minulla juurikaan ole.

Mutta viikko oli silti aivan mahtava, mielettömästi parempi kuin oma protuleirini silloin joskus sata vuotta sitten. Tosin vähäuninen (eli väsyttävä) ja jossain väleissä rankka, mutta suurimmaksi osaksi todella hauska, ajatuksiaherättävä, mielenkiintoinen ja ihana. Tiimin (joka koostuu seitsemästä ihmisestä: kaksi ohjaajaa, viisi apparia) kanssa tavattiin jo keväällä ja olin kaikki tavannut vähintään kerran ennen leiriä, osan kaksikin, joten vain meidän viisitoista leiriläistä (ja kokit) olivat täysin uusia tuttavuuksia.

Viikon aikana tapahtui kaikenlaista ihanaa, jännittävää, hauskaa, mukavaa, säikäyttävää, ärsyttävää, outoa, naurattavaa, itkettävää, hämmentävää, surullista, ratkiriemukasta, tuskastuttavaa, nolostuttavaa... tuntuu nyt, että olen menneen viikon aikana tuntenut enemmän tunteita kuin koko alkukesänä, ja ehkä juuri sen takia tämä päivä on tuntunut todella tyhjältä ja pysähtyneeltä.

Koskapa meidän leiriläiset olivat ihania <3 äänekkäitä ja hyvin energisiä kyllä, mutta osasivat myös olla hiljaa ja kuunnella toisiaan (ja kaikki nukkuivat jopa viimeisenä yönä). Unohtui usein, että lähes kaikki ovat oikeasti vasta menossa yhdeksännelle luokalle, tuntui tosi usein että olisi vain pari vuotta itseä nuorempien seurassa. Vaikka oli myös paljon niitä hetkiä, jolloin varmasti uskoi, että olivat neljä vuotta nuorempia kuin minä (mutta juuri siksi olitte niin suloisia!).

Ja entä tiimi sitten... se, että olin tiimissä enkä leiriläisenä, vaikutti hyvin oleellisesti leirikokemukseen. Kuten myös se, että oli varmaan miulle sopivin tiimi mitä voi olla. Kaikki olivat tosi ihania ja teidän takia en tullut hulluksi tai mennyt johonkin nurkkaan istumaan kun leiriläiset riehuivat. Teitä saan kiittää siitä, että pystyin itkemään oikeasti ja kunnolla. Haluaisin pahoitella sitä, millainen olin viimeisinä päivinä, vaikka ette tuntuneet olevan siitä milläännekään. Yritän saada ne kehulaput kirjoitettua...!

Viikon aikana sain viettää paljon aikaa todella ihanien ja mahtavien ihmisten seurassa, halailla tosi paljon (vaikka sekään ei välillä tuntunut riittävän), mahautua, itkeä, jakaa tarinoita omasta elämästäni, olla oma itseni, nauraa tyhmillekin jutuille, moshata niskani kipeäksi (MATO!), laulaa enemmän kuin pitkään aikaan, kuunnella muiden mielipiteitä, ajatella asioita uudestaan ja tietää, että kuu on juustoa, perchale.

Kiitos kaikille tästä ihanasta kokemuksesta. Olette tärkeitä. <3

meidän tiimi <3 (Belindan kameralla otettu kuva)