Identiteettikriisin jälkeen

Alkuun kuulumisia yleisesti, kun en ole kirjoittanut tänne oikeastaan mitään tänä vuonna:
Muutan elokuun alussa Helsinkiin (soluasuntoon Kontulassa, tiistaihin mennessä pitäisi varmistua asia - omalta puoleltani olen jo hoitanut kaiken). Koulu alkaa vasta syyskuussa tosin, mutta siinä on sitten toivottavasti tarpeeksi aikaa alkaa tottua uudessa kaupungissa asumiseen.

Ostin piirtopöydän. Pitää kohta alkaa pakata tavaroita muuttoa varten.

Identiteettikriisistä

Joskus vihasin nimeäni sen vuoksi, että joku viidennellä luokalla sanoi sitä tyhmäksi nimeksi.  Kuvittelin todella pitkään, että se oli syy, miksi en pitänyt nimestäni lainkaan seuraavat lähes kymmenen vuotta eteenpäin huolimatta siitä, että sen sanottiin useasti olevan kaunis nimi (en varsinkaan 16-vuotiaana osannut ottaa sitä kohteliaisuutena, koska eihän minulla ollut mitään tekemistä nimeni kanssa, kun en ollut edes itse saanut sitä päättää).
Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä syntymänimeni vihaaminen ei johtunut ainoastaan siitä.

Yleensä siedän nimeäni (koska olen niin tottunut siihen), ja vihaankin sitä vain silloin, kun minun on pakko sanoa sen ääneen. Yleensä vain en pidä siitä.

Jaa miksi?

Koska se on tytön nimi.

Enkä minä ole tyttö.

Olen aika varma siitä, etten ole poikakaan. Sukupuoli on minulle ollut oikeastaan aina melko hämärä juttu, kun siitä ei ole vahvoja tunteita. En koe olevani tyttö, enkä poikakaan – ja se on vaikeaa. Muunsukupuolisuudesta (linkki tarkempaan selitykseen asiasta) ei kerrota koulussa, ja itsekin olen vasta hiljattain törmännyt yhtään mihinkään (edes englanniksi), missä asiasta puhuttaisiin. Meidän yhteiskunnassamme on niin vahvana tämä binäärinen sukupuolijärjestelmä, suomessa erityisesti, kun ei edes eroteta termejä sex ja gender (en ole ekspertti asiassa, mutta sex= biologinen sukupuoli, gender= kokemus omasta sukupuolesta).

Aloin kyseenalaistamaan sukupuoltani jo joskus protuleirini jälkeen, vuonna 2011. Olin pitkään sitä mieltä, että olin transpoika, koska en tuntenut olevani tyttö – ja ajattelin, että jos en ole tyttö niin en voi olla mitään muuta kuin poika. Se ei kuitenkaan lopulta tuntunut oikealta, ja aloin ajatella, että kai sitten olen tyttö.

Pitkään ajattelin olevani vain hämmentynyt cis tyttö, tai hakevani huomiota ajattelemalla, että en ollut tyttö. Täytettyäni kahdeksantoista minusta alkoi tuntua, että olin liian vanha kyseenalaistamaan sukupuoltani, ja ajattelin jopa etten voisi olla muunsukupuolinen kun kuulun jo seksuaalivähemmistöön (en tiedä, millä oikein perustelin sitä ajatusta koska nyt se kuulostaa suorastaan naurettavalta) –
mutta lopulta tumblr tuli pelastamaan minut näiltä ajatuksilta.

Muistan yhdenkin postauksen, jossa sanottiin, etteivät cis ihmiset kyseenalaista sukupuoltaan. Se sai minut ajattelemaan, että luultavasti cis ihmiset eivät myöskään ajattele sukupuoli-identiteettiään jatkuvasti yli puoli vuotta, ahdistu oman nimensä sanomisesta. Tai inhoa katsoa peiliin, vaikka olisi oikeastaan parempi itsetunto kuin silloin kuin oli ongelmia painon kanssa tai epävarma kauneudestaan – kun se inho, dysforia oikeastaan, johtuu muista syistä.

Osaan sukupuolestani varmasti sanoa vain sen, etten kuulu tähän binäärijärjestelmään – en pidä siitä, kun minua kutsutaan tytöksi, naiseksi, tai muuten määritellään se, mitä olen sen perusteella, miltä näytän. Jos haluaisin lokeroida itseni (ja minähän haluan), sanoisin olevani sukupuoleton.

Joskus tyttönä olemisessa on hyviäkin puolia, koska feminiinisyys on sentään joustavampi käsite kuin maskuliinisuus – esimerkiksi meikkaamista, pitkää tukkaa tai mekon/muiden hienojen vaatteiden käyttämistä ei pidetä outona, kun minut nähdään tyttönä. Mutta toisaalta haluaisin, että muutkin edes joskus pystyisivät näkemään minut sellaisena millainen tunnen olevani.

Nimi on minulle vaikea. Niin monet sukulaiset ja tuttavat sanovat sitä kauniiksi, varsinkin äiti. Ja siksi en ole pystynyt puhumaan siitä. Yritän aloittaa mielessäni keskusteluja: "hei mitä sanoisit jos vaihtaisin nimeni...", "en haluaisi että minua sanotaan tytöksi/siskoksi..." ja niin edelleen. Pelottaa, miten eri ihmiset reagoivat siihen.
Mutta viime aikoina nimeni sanomisesta ääneen on tullut raskasta. En halua sanoa sitä, en halua kirjoittaa sitä mihinkään, en halua rastittaa lomakkeissa "tyttö"-laatikkoa (mutta pakko on koska niin lukee passissa eikä kolmatta vaihtoehtoa ole). Kun olen joutunut esittelemään itseni, on pakko pitää tauko ennen kuin sanon sen, koska oikeasti haluaisin sanoa jonkin muun nimen, minkä vain, mutta en uskalla. Pelkään ihmisten olevan tuomitsevia, ja ettei kukaan ymmärtäisi (vaikka toisaalta haluaisin ajatella, ettei ole mitään aihetta pelätä).

Olen miettinyt näitä asioita ehkä jopa kauemmin kuin olen miettinyt sitä, millaisista ihmisistä pidän. Mutta vasta nyt vuoden 2016 alusta olen ajatellut tätä asiaa aktiivisesti suurimman osan ajasta.
Pääasia on kuitenkin se, että en ole tyttö, kiitos vain. Olen oppinut nielemään tyttömäiset nimitykset silmää räpäyttämättä, vaikka se särähtäisi korvaan. Ei se aina haittaa, koska olen niin tottunut siihen määritelmään – että sellaisena minut nähdään piste.

Helsinki Pridesta muistan selvästi kaksi tekstiä; genderqueer-lipun, jossa luki "break the binary" sekä kyltin, jossa luki suunnilleen "saatat nähdä minut naisena, mutta olen jotain muuta". Nämä koska ajattelin, että kunpa voisin itsekin sanoa jotain sellaista, kunpa uskaltaisin "tulla kaapista" sukupuoli-identiteettini kanssa. En ole koskaan kokenut tarvetta alkaa selittää kenellekään seksuaalista suuntautumistani, mutta sukupuoli-identiteetistä on aiheellistakin keskustella muiden kanssa (vaikka suomalaisilla ei olekaan ongelmia pronominien kanssa toisin kuin englanninkielisillä ihmisillä).

Se, ettei tulisi hyväksytyksi sellaisena kuin on, pelottaa aina.

En oikeasti kuvittele, ettei kukaan hyväksyisi minua tämän takia, mutta pelkään sitä joka tapauksessa. Siksi haluan olla kerrankin rohkea ja voittaa pelkoni. Edes nyt, kun kohta muutan pois kotoa ja elämääni tulee (toivottavasti) ihan uusiakin ihmisiä.

Minun nimeni on Myrsky.