keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Protudarra II

Protu oli ja meni. Taas. Olin vastuullinen aikuinen, hoidettiin tiimin kanssa homma kotiin, mitään pahaa ei tapahtinut, päästiin Vaasaan juhannuspäivänä, ja ainakin itse pääsin kotiin ihan onnistuneesti.

Kesti viikko, että aloin tajuta, että se oli nyt siinä.

Tää olo saattaa osittain johtua myös mielenterveysongelmista tai jostain (nyt ehkä valutaan taas siihen mielentilaan, missä en pysty tekemään asioita), mutta joka tapauksessa leiri loppui hyvin äkillisesti.

Niin nopeasti, että itselleni tuntuu lähes vakuuttavalta ajatella, että kaikki vihasivat minua ja nyt sen huomaa, että niin, ei kai se voinut kestää kuin sen hetken. Koska jotenkin se tuntuu jo niin kaukaiselta, kuin unelta, miten niin joku oikeasti ajattelisi minusta niin hyviä asioita?

Osa minusta tietää, että sellaiset ajatukset ovat melko perättömiä, mutta juuri päinvastoin ajatteleva osa on korottanut ääntään. Tiedostan, että ilman leirin velvoitetta suurin osa vain jatkaa elämää kuten ennenkin. Muilla ihmisilläkin on elämä, ja ne asuvat kaukana, miksi ne minusta välittäisivät? Tajusin jo leirillä, että se leiri oli yksi ainoita asioita, mikä meillä oli yhteistä. Ja ihmissuhteet, jonka osapuolilla ei ole juuri mitään yhteistä, eivät kestä kauaa.

Protun jälkeisessä elämässä siitä, että kiintyy ihmisiin liikaa ja liian nopeasti on vain haittaa. On niin vaikea hyväksyä  se, että ehkä jotkut ihmissuhteet eivät kestä pitkään vaikka kuinka välittäisin jostakusta. Että vaikka minä kuinka haluaisin pysyä yhteydessä ihmisiin niin se, että jos en itse jaksa aina olla se, joka pitää sitä yhteyttä yllä, se yhteys ei pysy yllä. Jotenkin tämä tuntuu olevan toistuva teema kaikissa ihmissuhteissani, ja minulle todella iso henkinen ongelma (ollut jo pitkään), ja yksi syy sille, minkä vuoksi toisinaan ajattelen tietäväni, että ihmiset oikeasti vihaavat minua.

Varsinkin tässä tilanteessa tämä on ikävää – kun ei ole päivärutiinia, johon palata, ja joka veisi ajatukset muualle. Kun ei ole samalla tavalla koko ajan ihmisiä ympärillä kuin leirillä, kun yhtäkkiä oletkin taas vastuussa vain itsestäsi ja alkaa paluu ahdistukseen ja elämään, jossa täytyy ajatella asunnon vuokraamista, tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä, opiskelua, tutkimuksia, raha- ja vakuutusasioita, ja sitä että miksen hitto pysty mihinkään ja miksi minä en pärjää elämässä, kun muut pärjäävät.

Tiesin jo silloin, kun viime talvena ilmoittauduin koulutuksiin, että todennäköisesti tuntisin taas näin. Että tulisin itkemään protun jälkeen. Mutta se ei tarkoita, että olisin osannut yhtään enempää varautua näihin tunteisiin tai tähän protudarraan. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö olisi valmis kokemaan tätä kaikkea uudelleen (koska se on tämän arvoista).

En jaksa enää. Vaikka on ehkä toisaalta loogista, että juuri minä olen se, joka alkaa järkätä tapaamisia tai yrittää pitää ihmissuhteita yllä (koska tuntuu, että minä epätoivoisimmin yritän roikkua niissä kiinni), se on henkisesti niin raskasta tässä kohtaa, että en tiedä, mitä teen. Nyt vielä tuntuu, että se voisi olla sen arvoista, mutta jos muut eivät halua sitä, niin miksi edes yrittää?

Ihmisistä irti päästäminen on vaikeimpia asioita elämässä, ja tällä kertaa se tuntuu erityisen vaikealta juuri siksi, miten nopeasti kaikki päättyi.

Me olimme vain hetken
kuin tähdenlento
ehkä siksi se sattuu
niin, etten henkeä saa 
jäädäkö tähän päivään

perjantai 5. toukokuuta 2017

silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa

Olen nyt pari tuntia kuunnellut Haloo Helsingin uutta albumia yrittäen lopettaa itkemisen, mutta mikään ei oikein tunnu auttavan. Tänään tällaisissa fiiliksissä

Silloin, kun tuntuu pahalta, pahimmalta tuntuu se, että en voi puhua siitä kenellekään.

Siihen on useampia syitä, ja tavallaan tiedostan kyllä jollain tasolla, että ne on "vain pään sisällä", mutta kun sitten ajattelee, että niin kaikki muutkin ajatukset on siellä pään sisällä, niin mitäs sitten tehdään.
- mutta kun muille soittaminen/tekstaaminen ei oikeastaan juuri auta kuin sen aikaa, kun sitä tekee
- ei tää oikeesti niin pahalta tunnu et tarvis tehdä jotain. Koska kuitenkin silloin kun tekee jotain kääntääkseen ajatukset johonkin muualle, niin se auttaa sen aikaa, kun sitä tekee. Mutta ei voi tehdä pitkään koska tulee vielä pahempi mieli siitä, että tekee jotain, mutta ei sitä, mitä pitäisi olla tekemässä.
- miks miulla olis oikeus tuntua pahalta, tai ainakaan puhua siitä? varsinkin kun se, että tuntuu pahalta johtuu pohjimmiltaan asioista, joita en ole tehnyt, vaikka olisin voinut (enkä edes ymmärrä enää, miksi en pysty. Mutta en vain pysty aloittamaan esim. kokeisiin lukemista edes näin viime tinkaan. Ajattelen kirjan lukemista/tehtävän tekemistä ja alan itkeä. Ei toimi, ainakaan tänään. Sama kaikkien muiden sellaisten juttujen kanssa, mitä pitäisi tehdä (työnhaku yms))
- kai kaikki on oikeasti hyvin ja tää vaan sattuu olemaan tavallista huonompi päivä.
- mitä voisi muka sanoa kun soittaa jollekulle, varsinkin kun se olisi niin epätavallista, kun en yleensä koskaan soita kenellekään ellei ole pakko
- siitä, että kerron pahasta olostani tulee vaan muillekin paha mieli, joten miksi kertoa ja häiritä muita sillä
- tää varmaan johtuu vaan siitä etten oo syönyt kunnolla, joten sikälikään ei pitäisi valittaa siitä, että on paha olla, kun on itse siihen syypää

Niin että sitten, kun on itkenyt jo melkein neljä tuntia ja yrittänyt piristyä tai ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä edes ohjelmointikurssin tehtäviä (mikä ei onnistunut koska en saanut tietokoneelleni ladattua jotain ohjelmaa),  yrittänyt vaikka mitä, eikä silti vieläkään tunnu juurikaan paremmalta, tulee aika lohduton olo.

Jotkut jaksaa paljon, toiset vähän, ja koska tuntuu, etten minä jaksa mitään, sekin tuntuu vaan pahemmalta. Kaikki se, että pitäisi tehdä jotain tiettyjä asioita, että tekisi edes puolet siitä, mitä muut on tehneet, että pitäisi vaan yrittää enemmän ja useamin, eikä saa luovuttaa
edes toisesta vastoinkäymisestä
tuntuu että kuulostan todella laiskalta ihmiseltä ja siltä, etten haluaisi pärjätä elämässä ja saavuttaa asioita niinkuin muutkin tekee? vaikka mistä minä tiedän
mutta kun tuntuu, että mikään, mitä teen, ei riitä
että tein sitten mitä vain, se ei enää ole tarpeeksi
ja kun tuntuu, että kaikkeen pitää pystyä
ja pitää pytyä tekemään kaikki yksin
koska vie niin paljon voimia pyytää apua
eikä kukaan
kukaan ei tunnu tarvitsevan minua mihinkään
ja ehkä tässä tilanteessa on jotain väärää
että ehkä minusta ei kuuluisi tuntua näin pahalta niin kovaa, että oksettaa ja kädet puutuu ja on vaikea hengittää
mutta
kun on liikaa asioita, joita ei hallitse
ja liikaa tekemättömiä tehtäviä ja
pitäisi sitä
ja tuota toista ja ehtiä joka paikkaan ja
on kai huono juttu tavata ihmisiä, kun on huono päivä
ja tuntuu etten osaa mitään
vieläkään
ja kaikki
kaikki
kaikki
kaikki
tai ei mikään oikeastaan ole huonosti
ei oikeasti ole huonosti
ei kai
ei saa olla
ja silti samalla
kaikki tuntuu kaatuvan päälle samaan aikaan
enkä tiedä enää, mitä voin tehdä
kun en ole koskaan oppinut, miten pyydetään apua
tai milloin sitä saa pyytää
ja en tiedä enää
miksi
tai mitä
ja miten
ja pitää vain selviytyä seuraavaan päivään
kaikki tuntuu niin yksipuoliselta, kun tuntuu, että minä olen aina se, joka ottaa yhteyttä ja tarvitsee apua
ja yksin asumisessa se on ollut kaikkein raskainta
että kaikki sosiaalinen kontakti vaatii nykyään ylimääräisen ponnistuksen
enkä jaksaisi enää

tiistai 14. helmikuuta 2017

These changing winds can turn cold and hostile

Olen monta kertaa meinannut kirjoittaa tänne, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi. En ole varma, mistä se johtuu. Siitäkö, että kirjoittamisen rutiini on katkennut, ja kaikki muu peittyy kurssien aiheuttamaan stressiin - vai siitä, että tämä ei tunnu enää merkitsevän mitään?

No, joka tapauksessa tänään sain inspiraation kirjoittaa jotakin, koska sattumalta näin, että olin 2015 marraskuussa kirjoittanut jotain siitä, että Nanowrimo oli käynnissä. Silloin en osallistunut, mutta viime kertaiseen osallistuin. Ja voitin. Lähinnä hyvän mielen siitä, että olin saanut kirjoitettua 50 000 sanaa marraskuun aikana, vaikkakin sen jälkeen en ole saanut kirjoitettua juuri mitään, ja se on alkanut harmittaa.

Ulkomaailmassa on paljon epävarmuutta, ja sitä näkyy myös omassa elämässäni.

Elämässä on tapahtunut hyviäkin asioita, askelia kohti sellaista minua, jonka itse osaisin hyväksyä paremmin. Enkä oikeastaan voi sanoa, että mitään huonoja asioita olisi tapahtunut, koska tuntuu, ettei minun elämässäni tapahdu enää juuri koskaan mitään.
On paljon pieniä asioita, pikkuriikkisiä aavistuksia, tönäisyjä, ja sitten jokin ilta äkkiä huomaankin taantuneeni taas kuusitoistavuotiaaksi itsekseni. Ihmiseksi, joka ei suostu tarvitsemaan apua, koska on pakko olla vahva ja pärjätä itsenäisesti. Rationaalinen järjen ääni päässä sanoo, että "hei, nyt oikeasti, saa pyytää apua jos sitä tarvitsee", mutta se teini-ikään taantunut osa väittää vastaan. "Mutta kun niistä asioista puhuminen vain pahentaa oloa", "miten asioista puhuminen voi auttaa", "mutta ei nuo tunteet edes ole oikeita, koska kuvittelen vain, että asiat on huonosti, se on sitä huomionhakuisuutta", "ei ketään oikeasti kiinnosta".

Se on kummallista, miten pitkään asioita voi pitää sisällään piilossa ennen kuin edes huomaa, että kenties kantaakin liikaa. Että ehkä itsessä on ongelmia, joille ehkä voisi tehdäkin jotain, jos haluaisi, ja pystyisi.
Menneisyyden huonot kokemukset terapiasta ovat yksi syy sille, minkä vuoksi en halua sellaista enää koskaan, vaikka olenkin ajatellut, että ehkä sellaisesta voisi olla hyötyä. Vaikka periaatteessa tiedän, että asiat, joita minulle silloin sanottiin, eivät todennäköisesti päde enää, en pysty saamaan niitä pois mielestäni.

Lista hyvistä asioista, koska tämä on jo aivan liian negatiivista:

  1. parin viikon päästä postissa pitäisi tulla minulle chromebook
  2. kaapissa on Oreo-keksejä
  3. tänään ikkunasta näkyi nättejä pilviä
Sitten identiteettiasioihin.

Rehellisesti sanottuna minun ei ole tarvinnut juurikaan ajatella sukupuoli-identiteettiäni sen jälkeen, kun olin saanut sen selville. Mutta se on myös synnyttänyt uusia ongelmia, kuten kokonaisvaltaista väsymystä siihen, kuinka monesti törmää tällaiseen asiaan:

Sukupuoli:* ◻mies ◻nainen
(*pakollinen)

...ja kun sama toistuu periaatteessa julkisissa vessoissa, kaikissa virallisissa lomakkeissa, se alkaa väsyttää. Olen jo nyt väsynyt siihen, kuinka monet ihmiset ovat niin kiinni tuossa binäärisessä järjestelmässä, koska "niin on aina ollut", kuulemma.
Puheet tasa-arvoisen avioliittolain peruuttamisesta jo ennen kuin se astuu voimaan. ....onko pakko?

Väsyttää, kun ne asiat jatkuvasti hyppäävät silmille. Koska ne asiat sattuvat koskettamaan minua henkilökohtaisesti.

Toisinaan unohdan oman nimeni. Suomalaiset kun eivät ilmeisesti juuri koskaan kutsu toisiaan nimeltä. Tai sitten olen normaalisti niin vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa (veikkaan kuitenkin ensimmäistä vaihtoehtoa, vaikka molemmat ovatkin totta, mutta ensimmäinen vaikuttaa tähän asiaan enemmän). Se on ikävää, koska välillä tuntuu, ettei minulla ole nimeä ollenkaan.
Vaikka sehän sopisi identiteettiini. Sanoin joskus puoliksi vitsillä, että tuntuu, että kaikki identiteettini osat tulevat negaation kautta (ja myös sen vuoksi on kestänyt niin pitkään, että olen ymmärtänyt, mitä ne ovat - koska niitä ei ole), mutta se taitaa olla totuus.

Tänään päässäni ei liiku enempää koherentteja ajatuksia, joten on pakko lopettaa vähän kesken.